Mäkihypyn oikeasta tyylistä ja sen arvostelusta käydään keskustelua tänäkin päivänä. Aikojen myötä muutoksia on ollut paljon. Aluksi pidettiin parhaana ryhdikästä pystyasentoa. Se syrjäytti telemarkilaisen kyykkyilmalennon – ponnistuksen jälkeen polvet koukkuun rintaa kohti – ja vaati vartalon oikaisemisen alastulon jälkeen ennen liukua. Pystytyyli oli vuosisadan vaihteessa ainoa oikea. Silloin mäet sallivat 15-30 metrin hyppyjä. Arvostelussa otettiin huomioon alun perin se, että kilpailijan oli pystyttävä hyppynsä pystyssä. Vähitellen otettiin eräitä tyyliseikkoja huomioon ja saadut pisteet lisättiin pituuspisteisiin.

Aikojen myötä hyppääjän käsien paikka on vaihdellut etuasennosta housun saumoihin, aerodynamiikka on tullut mukaan, vauhtimäen liukuasento on vaihdellut jne. Vuosi 1991 oli käännekohta ja Ruotsin Jan Boklövin vuosi. Hän levitti suksensa V-asentoon, jota ensin naureskeltiin ja kauhtisteltiinkin. Tosiasia kuitenkin oli, että V-tyyli oli tullut jäädäkseen, kun todettiin, että uusi tyyli lennätti hyppääjää lähes 30 prosenttia pidemmälle kuin vanha suksetyhdessä-tyyli. Vuoden 1992 kaikki henkilökohtaiset olympiamitalit voitettiin V-tyylillä. Viimeisin kokeilu otettiin ohjelmaan kaudelle 1999-2000, kun yhdistetyssä käytettiin mallia, jossa hypyn ilmalentoa ei olleenkaan arvostella vaan suoritukseen vaikuttavat ainoastaan hypyn pituus ja alastulo.